The end

Juhlallisesti vannon ja vakuutan että se on loppu nyt!

Tänä vuonna en maalaa enää yhtään mitään eikä maalaa kukaan muukaan punaisessa tuvassa. Suti on heilunut siihen malliin, että jotain sopii säästää ensi vuodellekin ja maalausmekko on saanut monta uutta eriväristä maalitahraa.

Oma viimeinen projektini oli kaapin maaluu ja jos joku homma voi vastustaa niin tämä. Kaappi oli naulattu järeillä nauloilla seinään kiinni. Paria miestyötuntia ja perheriitaa myöhemmin se köllötti kuistilla. Satoi. Hämärsi. Tilaa ei ollut nimeksikään. Mutta minähän maalasin. Niin kert. Se hieno vaahtomuovisutikin osoittautui täysin tarkoitukseen sopimattomaksi. Maalasin sitten pikkupensselillä. 

Aamulla maaliin oli takertunut öhkömönkiäisiä ja herttaisten lemmikkien karvaa. Tiskipöydältä valunut vesi muodosti klassisen kirjailun vesiliukoiseen Helmiin. Kannatti uhmapäissä päntiöinti taas kerran.

Onneksi aurinko päätti paistaa. Perustin kyseenalaisen näköisen maalaustukikohdan pihalle. Pelastin mitä pelastettavissa oli. Ja nyt tiedän mistä tulee sanonta maalin kuivumisen katselusta. Vahdin nimittäin pimpiäisten pelossa poloisen huonekaluni vieressä siihen asti että se oli pölykuiva. Muutama kimalaishyökkäys torjuttiin mutta muuten puolustusrintama piti. Ja kaapista tuli jonniinmoinen. Luotan siihen että kaikki ihailevat sitä karkin näköistä vedintä tai ovat riittävän kohteliaita ja vaikenevat viisaasti.



Viikonlopun päätteeksi tyhjensimme tuvan, keitimme kahvit termariin ja siirryimme mobiilikotiin evakkoon. Kuisti sai päälliskerroksensa ja ihan ilman kipua ja kyyneleitä. Kunhan saan maalin jynssättyä kehostani irti lupaan suhtautua positiivisesti viikonlopun pensselöinnin tuloksiin. Ja pitää kiinni lupauksestani. Ensi kesänä uudelleen!