Sisäinen sisustaja kateissa

Tunnustuksia tunnustuksia! Heti kärkeen kerron, että olen ihan käsittämättömän kateellinen ihmisille, jotka ilmoittavat harrastuksekseen sisustamisen. Minustakin olisi ihanaa kevyellä naisellisen kätösen kosketuksella saada paikat henkimään kotoisaa rauhaa tai nuorekasta tyyliä. Valitettavasti olen ollut jossain muualla kekkuloimassa silloin kun sisustussilmään vaikuttavia geenejä jaettiin. Todennäköisesti kirjatoukkajonossa tai sitten yksinkertaisesti olin myöhässä. Mutta kyllä minä aina kovasti yritän. Usein tosin unohdan kesken yrityksen, mitä olin tekemässä, ja päädyn tekemään jotain ihan muuta.

 Mökillä halusin olevan mökin näköistä, no tietenkin. Mutta pakko myöntää, että ihan paljas hirsiseinä todella on raskas ja mökin näköinen. Siinä sitten pohdiskelin (mieheltä lakkasin kysymästä mielipiteitä sen jälkeen, kun  hän halusi hankkia mökille lihalaatikon puukoriksi ja hilloämpäreitä vesisaaveiksi, kun hänen appivanhemmillaankin on. Ne ovatkin ihan käytännöllisiä mutta eivät todellakaan sijaitse sisustuselementteinä mökissä tuollakaan) ja päädyin väreistä valkoiseen ja turkoosiin.

Alku sujui kuin tanssi. Sohvasänky ASKOsta, mattoja appiukon vintiltä. Mattojen lyhentäminenkin onnistui serkkulasta saatujen oppien avulla. On muuten mahdottoman rentouttavaa puuhaa, suosittelen. Hemtex oli lupaava tekstiilien suhteen ja sieltä sitten löytyikin pöytäliina. Yhtä sun toista tarjosi myös ruotsalainen sininen kuutiokauppa ja vanha luottopakkini Kodin 1 sitten loput. Siihen se sitten jäikin. Syy miksi ylemmästä kuvasta on rajattu verhot pois on ilmeinen. Minä ja verhoratkaisut emme tule toimeen. Millään tasolla.

Yritin taas aloittaa helposta. Verhokapat ovat  ystävällisiä. Niitä saa valmiina. Aikani haeskelin riittävän retroa kuosia saunaan ja saunakammariin ja vihreä kukkakangas täytti kriteerit. Nipsuja reunaan ja tadaa, meillä on verhot!

Muiden verhojen suhteen olinkin sitten aika epätoivoinen ja saatte arvata istuuko 70-luvun mökköseen suoraan valmiina mikään nykystandardi verho.

Niinpä.

Koska ompelukone ja minä emme seurustele, oli vaihtoehtoina joko teettää verhot tai keksiä joku valmis systeemi. Vietettyäni yhden iltapäivän ja illan tutkimusretkillä internetin syövereissä (tehän muistatte yhä että minä en ole sisustusihminen?) sain kuningasidean. On olemassa sellaisia kuin laskosverhot. Sellaiset vaan oikeassa leveydessä ja sitten vähän rullaillaan. Helppoa ja näppärää sanoisin.
Innosta puhkuen taas Hemtexiin ja lisää verhoja löytyi Ellokselta. Ostin samalla vahingossa myös punaisen pallomekon mutta jos kärsii verhostressistä niin kai se on ihan sallittua?

Niin minä sitten menin mökille ja aloin ahertaa verhoja paikoilleen. Tapahtui seuraavaa

1. Yhdet verhot olivat liian kapoiset.
2. Toisissa verhoissa ei ollut mitään logiikkaa
3. Millä hemmetillä ne muka saa nätisti rullattua ylös?

Lannistuin hieman ja menin kuuraamaan saunan lauteet. Nöyrryin kysymään mielipidettä sisustussilmättömältä puolisolta. Pääteltiin, että verhoissa pitää olla jonkinlaiset kepukat, johon se kangas rullaillaan. Seuraavana arkipäivänä husinkin sitten sujuvasti Sysmän Rautiassa pitkien pyörörimojen kanssa ja se oli vallan miellyttävä kokemus. Kansanautoonkin kepukat mahtuivat kun kaadettiin penkki ja sitten saha lauloi ja verhot saatiin ripustettua. Niiden epäloogisten verhojenkin logiikka selvisi. Jos ne ripustaa väärin päin- siis tyystin ylösalaisin niin ei luonnollisestikaan homma toimi.

Mutta siellä ne roikkuvat nyt-verhot. Tuossa ylemmässä pitsiverhokuvassa on tarkoituksella rajattu kuva niin, että ette näe miten nolosti verhot pätkäistyvät kesken kaiken. 140 cm ei ole sama kuin 160 cm tuli opittua. Mutta älkää huoliko, minulla on suunnitelma. Niin ja on tuo koirakin söpö joten kukapas verhoja niin katselisikaan?

Näissä alemmissa kuvissa ei ole edes huijattu. Rusetit eivät ole vahvinta alaani mutta muuten nuo välttävät. Ja ei, en todellakaan aio vaihtaa sesonkiverhoja talveksi.