Kesäpäivä kalliosaarella

Kallio on auringon lämmittämä. Käsi hamuaa laiskasti herneenpalkoa eväskorista, mutta silmät ovat tiiviisti nauliutuneet kepeään kesälukemiseen. Vähän kauempana kuuluu ongen adjusteeraamista käsittelevää kiihkeää kimitystä ja ilmaa halkovan vieheen suhinaa. Olotila ei voisi olla täydellisempi. Suljen silmäni.

Miten tällaisia hetkiä luodaan?

 

Tarvitaan idea ja kaksi innokasta kalapoikaa. Yksi hyppelehtivä lapsi ja täti, joka saa kunnian toimeenpanna retken järjestelyt. Hieman kiristeltyjä hampaita. Ai eväitä vai? Mitä muka nyhjäistään tyhjästä? Lopulta iso läjä kampetta. "Tuliko ne pelastusliivit?" Rannassa huomataan, että osa unohtui sittenkin. Tunnelma tiivistyy. Lähtö, ihan minne tahansa saa kaipaamaan sotastrategin käytännön kokemusta.

Odotellessa uistin jää koeheitolla matalikkoon ja Tepanic ei tahdo päästä riittävän lähelle kivien vuoksi. Vihdoin kuormausvaihe. Sätkyttelevä nappula ja hermostunut tätönen. Mennäänmennäänmennään!

Järven selkä aukeaa eteen, Tepanicin kone hyrisee uisteluvauhtia. Kala! Päitsin eka ahven antautui ja se saadaan ylös kaatamatta venettä. Purjeveneitä! Pilviä! Aurinkoa! Kiihdytetään vauhtia ja lähestytään kalliosaarta. Mieleen tulevat Viisikko-seikkailut ja muut nuortenkirjat, joissa eväskori pakattuna lähetään kohti tuntemattomia rantoja. Ja todellakin rantaus onnistuu ilman dramatiikkaa ja sinne jää Tepanic köllöttelemään tukevasti sidottuna pieneen poukamaan. Ihan niin seikkailukirjanostalgikkoja ei sentään olla, että päästettäisiin vene karkuteille ja yövyttäisiin saaressa ottamassa rosvoja kiinni tahi vastaavaa.

 

  

 Joskus jollei suorastaan usein kannattaa nähdä lähtemisen vaiva tuumii täti- ja paluumatka on usein lähtöä huomattavasti helpompi kun roinat on kipattu määritellylle alalle.