Metsään mennessä alati innokkaat seuralaiset Keijo ja Karhu ovat yleensä mukana. Karhu tosin saattaa nykyisin jäädä uinumaan terassillekin mutta pieni ruskea labradorinnoutaja on metsäkoira henkeen ja vereen. Urho-karhu etenee yleensä omia reittejään, kurittaa välillä Kelpo-koiraa ja saattaa jopa poistua kesken kaiken päiväunille terassilleen. Kelpo taas pysyy kuuliaisesti lähituntumassa eikä taatusti karkaa. Pahin kiusaus on vastaan tulevat muut marjastajat- jos vaikka rapsutuksia tai eväitä heltiäisi. Silloin pojat komennetaan paikallamakuuseen.
Viikonloppuna käytin paikallamakuuta häikäilemättömästi hyväkseni suppismetsässä. Innokkaat veteraanikansalaiset etenivät metsässä touhukkaina ja minä olin juuri löytänyt melkoisen apajan. Komensin koirat pötkölleen kulmiin alueen suojaksi ja kas, valloitus oli suoritettu.
Marjametsässä koirasta on paljon apua. Pehmeillä kuonoillaan ne etenevät varvikossa ja löytävät parhaat mättäät helposti. Kelpon mielestä on kivaa, kun mättään näyttämisestä saa kehuja ja se marjastaa siinä vieressä. Suppiksiinkin se reagoi ja osasi näyttää ne. Näinköhän se eläkeläisenä ryhtyykin eräkoiraksi ja marjaoppaaksi? Köpö-karhunen ei moiseen alennu, kunhan taivastelee mutta iloisesta ilmeestä päätelleen ovat retket sillekin mieleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista :)