Se menee ihon alle

Paluu kasvattajamökin huomaan pitkästä aikaa melkein jännitti. Tuntuuko nyt erilaiselta? Onko se vielä oma paikka? Turhaan kai murehdin. Lapsuuden tärkeät paikat ovat ihan erityisasemassa ja pitkin matkaa piti hihkua ne perinteiset "Tosta pääsis Ristiinaan, jos olis menossa", "Pysähdytäänkö Tiikeriin?" ja monta muuta matkaan kuuluvaa. Savonlinnassa meinasi tulla tenkkapoo, kun olivat menneet avaamaan uuden ohitustien ihan salaa ja arvaamatta, mutta perille päästiin, aurattua tietä loppuun asti. Ja siellä se oli, oikeanlaisena, vähän sellaisena kuin aina ja vähän erilaisena kuin ennen, mökki.

 

 Viikon varrella puhuttiin paljon. Omat muistot punaisen tuvan tädillä, Kalapojalla, joka on saapunut paikalle jo parisenkymmentä vuotta sitten hänkin ja lapsella, jolle tämä on tärkeä mummilamökki. Muisteltiin, miten mikäkin koira vahti rantoja, kuinka nykyisin täsyikäistynyt serkkupoika kulki kurahousuissa, kun serkkulan mökkiä rakennettiin, kuinka nykyinen vanhaherra Urho saapui pikkupentuna mökille ja tapasi aivan erityisen ihanan pikkutyttöystävänsä. Muisteltiin pääsiäsipilkkejä, Ukkia, joka hurautti Pösöllä pihaan, sitä kun viimeisillään raskaana istuin pyllylläni karpalosuossa poimimassa pakastimen täytettä. Vähän haikeita muistoja, paljon onnellisia muistoja ja uusia, mukavia muistoja.

Lämpötilat pysyivät nollan tienoilla ja aikakirjoihin kirjattiin nolla kalaa pilkiltä ja nolla pupua metsiltä vaikka pikkuajuri pinkoikin tomerasti. Pikkutyttö kävi ensimmäistä kertaa laskettelemassa ja saarimakkaraa saatiin kahdesti. Suomi voitti olympialaisissa kultaa ja hopeaa sekä Venäjän jääkiekossa samalle päivälle. Minä vietin monta en tee mitään päivää.

En minä yhtään ihmettele oman mökin kaipuutani. Jollekin loman merkki on Helsinki-Vantaan turvatarkastuksen jono, minulle se on nelostieltä pikkuteille vievä autoletka ja perillä odottava hiljaisuus, vapaus tehdä tai olla tekemättä mitään. Hyvin on kasvattajamökki tehtävänsä tehnyt.